Kaupan kassalla pieni poika könyää hihnan päähän äitinsä rinnalle odottamaan liukuhihnaa pitkin lipuvia ostoksiaan. Poika kävelyttää sormiaan liikkuvalla hihnalla, kun äiti toruu tätä yhtäkkiä tiukkaan sävyyn. Sillä lailla, kuin itsekin ärähdän väsyneenä koirillemme. Poika, jonka kasvot ovat hiekassa ja vitivaalea tukka hieman pystyssä, sanoo anteeksipyydellen "Mä vaan annoin sille vähän vauhtia" ja näyttää niin reppanalta. Pieni poloinen. Kyyneleet nousevat silmiini ja soperran pojan mutsille, että sydämeni suli juuri ja ampaisen helvettiin koko kaupasta. Mikä ihme mulla nyt on? Kaikki itkettää.
Aamulla itkin, kun radiossa Joonas Hytönen mainitsi, että oli herkistynyt hautajaisissa, kun Karjalan kunnailla oli kajahtanut ilmoille. Muistamatta lainkaan, miten kyseinen kappale edes menee, ajatus siitä herkistymisen hetkestä avasi kyynelhanat. Syytän herkkyydestäni myös eilen kuulemiani uutisia. Kaveri kertoi nimittäin, että ovat yrittäneet lasta jo vuoden verran ilman yhtäkään tärppiä, minkä jälkeen olen kerran tunnissa löytänyt itseni nyyhkimästä asiaa. Niin voi käydä. Jäädä ilman lasta. Ja tässä sitä vaan mietitään vuodesta toiseen, että ai ku kiva olis että perse olis tiukempi.
Olen neljättä viikkoa kipeä ja vältellyt muutenkin liikuntaa, kuin ruttoa. Pelkään epäonnistumista, joten en edes yritä. Maanantaina alkava Bikini Challenge-valmennus (toim. huom. VIHAAN tota ton valmennuksen nimeä) pelottaa aivan jumalattomasti. Mitä jos mä en pystykään, vaan lopetan kesken ja löysä päästäinen jatkaa elämäänsä jälleen yhden tavoitteen jäätyä tavoittamattomiin?
Mun päässä risteilee käsittämätön määrä ristiriitaisia ajatuksia. Kun tuo kaupassa tapaamani pikkupoika oli saanut emotionaalisen puoleni säröille, lohdutin itseäni sillä, ettei äitiys nyt oikein sopisikaan kun en haluaisi vielä luopua tästä ruumiistakaan. Samaan aikaan mätin suuhuni (pientä) suklaapatukkaa. Olen lähestulkoon 100% varma, että näin ristiriitaisesti toimii ja ajattelee ainoastaan nainen. Tai sitten näin teen vain minä.
Kirjoitan tätä toinen kissamme sylissäni. Se tuntuu pieneltä ja haluaisin vain pussailla sitä ja hokea, että äiti rakastaa sua. Ja niin minä teenkin. Sitä ei haittaa, se kehrää ja nauttii saamastaan huomiosta. Sitä ei haittaa, vaikken juokse jumpassa, vaan se taitaa jopa arvostaa enemmän kotona näkyvää emäntää. Sen emäntä vaan haluaa ittensä kuntoon, korvien välistä syömispuolella ja kropan näyttämään siltä, että voi taas katsoa peiliin. Ja sen emäntä haluais myös vauvan, mikä ei sovi yhtälöön ei sitten millään. No, onneks sen isäntä ei halua kuin ruokaa pöytään ja treeniä. No ja joskus pari kaljaa.
Tänään siis tunnelma kiteytyy tähän alla olevaan kuvaan. Pelkoja ja ahdistuksia.
Terkuin,
M
Nyt soi taustalla:
